Giro/Rock Machine -tiimin ajajaesittelyssä Kristian

Nyt vuorostaan ajajaesittelyssä tiimin vanhus, Kristian Eppert. Kristian ajaa SM-endurocuppia M-40 sarjassa.

1) Esittele itsesi, kuka olet, mitä teet ja mistä tulet?

Moi, olen turkulainen 40-vuotias kolmen lapsen isä. Olen muutaman hienon pyöräilymerkin (Giro,Bell, Blackburn ja Hövding) tuotepäällikkö Oy Huntteri Ab:lla ja viikonloppuisin alter egoni toimistotyöstä on metsissä rymyävä maastoseikkailija.

2) Milloin ja miten aloitit fillaroinnin, kerro ajohistoriastasi?

Muistan, että haaveilin maastopyörästä jo parikymppisenä opiskelijana, mutta taloudelliset realiteetit eivät mahdollistaneet lajin aloittamista tuolloin. Ostin vihdoin 2007 vuonna kiipeilytapaturman jälkeiseen kuntoutukseen ensimmäisen maastopyöräni, saksalaisen jäykkäperäisen Radonin 80mm etujoustolla. Ekat pari vuotta ajelin vaihtelevalla motivaatiolla, ajatusten ollessa yhä kiipeilyssä. Maastokipinä puraisi vasta tosissaan kun hermostuin hätäiseen Radoniin ja ostin ensimmäisen täysjoustoni, 160mm molemmista päistä joustavan Cuben. Sen jälkeen harrastus on vienyt mennessään.



Ostin ensimmäisen alamäkipyöräni 500 eurolla ehkä vuonna 2014. Se oli itselleni aivan liian pieni 10 vuotta vanha Mountain Cycle, joka näytti ihan motocrossipyörältä ja sai pikkupojilta hirveästi rispektiä ja sormen osoituksia. Pari vuotta menikin kesäisin melkein pelkästään Hirvensalon alämäkiratoja hinkatessa, kun tajusin että tämä on maastopyöräilyn hauskin muoto. Aloin myös heti ajamaan aivan huikean hienoja DH-puulaakikisoja, joita Turkka Suokas järjesti meille ja nappasin jopa puulaakicupin hopeaakin vuonna 2015 tai 2016, tuo taitaa olla edelleen oman lyhyen "kilpauran" paras saavutus😂.

Ensimmäinen alamäkipyöräni, 500 euroa maksanut vm 2004 Mountain Cycle Shockwave 9.5

3.) Miten ja milloin aloitit enduron?

 Päädyin kokeilemaan Enduroa Salon Märynummessa järjestyissä kisoissa, ehkä keväällä 2016? Olin pyöräilemättömien talvien ja kesällä hississä vietetyn ajan jälkeen aivan surkeassa pyöräilykunnossa ja teknisesti helppo, mutta fyysisesti raskas kisa jäi mieleen. Pari kertaa erikoiskokeen lopussa oli laatta hyvin lähellä lentää. Kokemuksesta innostuneena päätin testata SM-endurocuppia.

4. Mitä ajatuksia uusi kalusto herättää? Kerro vähän vehkeistä (pyörä kengät kypärä) joilla ajat.

Nappaan tähän pyörätekstin juuri kirjoittamastani kalusto-esittelyn yhteenvedosta, siinä olen avannut kokemuksia fillarista aika kattavasti: "Rock Machine Blizzard 90-27 on  osoittautunut pitkäjoustoikseksi enduropyöräksi monikäyttöiseksi ja hyvin poljettavaksi. Se on niin vakaa ajettava että suomiendurossa ei tule paikkaa mihin ei tuolla uskaltaisi hyökätä. Erinomaisen linkuston, ajantasaisen geometrian, varmatoimisten komponenttien ja kestävän rungon yhdistelmä tekee siitä tosi onnistuneen kokonaisuuden, jota on ollut ennen kaikkea hauska ajaa."

Tämän kauden pyörä SM-Enskakuppiin: Rock Machine Blizzard 90 27

Giron tuotepäällikkönä saatan olla hieman jäävi kertomaan kypärästä, mutta kerronpa silti :) Giron endurokäyttöön suunniteltu Switchblade Mips on ollut todella hyvin omaan päähän istuva. Siinä on varmaan edelleen markkinoiden paras leukasuojan irrotus- ja kiinnitysmekanismi (on todella jämäkkä ja silti samalla nopea irrottaa ja kiinnittää). Olen käyttänyt myös Bellin Super DH Mipsiä tuon rinnalla ja eroja on. Switchbladessa on pomminvarma D-lenkki -kiinnitys leukaremmille kun taas Super DH:ssa Magneettinen Fid lock, jonka helppoudesta ja nopeudesta tykkään vielä enemmän. Switchblade tuntuu todella suojaavalta ja melkein oikealta DH-kypärältä. Se toimii myös tosi hyvin ilman leukasuojaa, joskin Super DH vie pidemmän korren hengittävyydessä. Switchblade on DH-sertifioitu leukasuojalla ja ilman.

Giro Switchblade Mips

Kenkinä käytössä on talvella Giron Terraduro Midit, jotka hyvin vesisuojatut ja melko lämpimät. Kesällä ajan itse Aaron Gwinin käyttämillä Giron Chamber 2 -kengillä. Ne on Terraduroja joustavammat ja klossikiinnitys on melkein keskellä kenkää, joka toimii todella hyvin alamäissä.

Giro Chamber 2 -maastokengät

Polkimina mulla on Timen MX-DH mallit, jotka on todella pomminvarmat polkimet olleet. Niissä parasta on kelluva rakenne, eli jalka pääsee liikkumaan vapaasti 16 astetta molempiin suuntiin ennen kuin klossi irtoaa. Ajosta tulee irtonaisempaa, kun pyörän päällä pääsee liikkumaan helpommin ilman että jalka irtoaa.

5.) Kerro parhaista/mieleenpainuvimmasta kisa/ajokokemuksesta.

Kyllä itsellä varmaan parhaat kisat ovat olleet ensimmäisiä DH-puulaakikisoja, joissa ajat omien kavereiden kanssa kilpaa ja kisan päätyttyä keskittymisen ja kovan yrityksen jälkeinen euforia ja kaverien kanssa nauraminen tekee tilanteista hienoja. 

Muisto DH-puulaakicupin kisasta joka päättyi ulosajoon ja pakaralihaksen isohkoon repeämään :)

SM-sarjan kisoista nousee mieleen viime vuoden Levin kisa, jossa illalla ajettu Kätkätunturin huipulta laskeva 10 minuuttinen maitohappojuhla upeissa ja kivikkoisissa maisemissa oli maailmanluokan settiä. Mieleen on jääneet myös Levin kisassa useat kalustohaasteet renkaiden kanssa. Lapin kivikot repi renkaita hajalle ja kisat pelasti Blackburnin Plugger -paikkaustyökalu. Renkaita pumpattiin nousujen aikana hiestä märkänä. Sekoitus epätoivoista säätöä ja hienoja laskuja= Kokonaisvaltaisia elämyksiä.

6.) Miten ja missä tykkäät ajaa treenata? Kerro vähän tyypillisistä reeneistä talvella/kesällä . Mitä teet treeneissä?

Aiemmin en ole varsinaisesti treenannut vaan ajanut vaan. Talvella olen hiihtänyt ja kiipeillyt ja viikonloppuisin sitten ajanut pitkää rauhallista lenkkiä, sitäkin vain joinain talvina, aiemmin en talvisin edes juuri pyöräillyt työmatkojen lisäksi. Tämä talvi on ollut aika erilainen, olen tehnyt ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen tavoitteellista ohjelmaan perustuvaa harjoittelua ja määrätkin olleet isompia. Työkaverini Tatu on SM-kärkitason  Triatlonisti ja hän on tehnyt mulle ja meidän tiimin muille kuskeille enduroon sopivan ohjelman, jota olen seurannut tiimikavereiden kanssa varsin orjallisesti. Tiimin kuopus Veikka on päästetty näistä vanhusten intoilusta ja hän on ajanut niin kuin parhaaksi on katsonut että homma pysyy hauskana.

Liikuntaa tulee seitsemänä päivänä viikossa, lepopäivinäkin vähintään 13 kilometrin päivittäisen työmatkan verran. Varsinaisina treeniviikkoina treenipäiviä on yleensä viisi. Salitreeniä on ollut talvikaudella 2 kertaa viikossa n. 1,5h:n setti. Tämän lisäksi keskellä viikkoa yksi noin tunnin kestävä treinerillä/hiihtäen tehtävä vetotreeni. Lauantaisin on yleensä ollut reilun parin tunnin taitopainotteinen vetoja sisältävä alamäkitreeni sähköpyörällä ja sunnuntaisin 3-5h kestävä pitkä rauhallinen peruskuntolenkki. Painotus on kevään tullessa siirtymässä punttitreenistä enemmän kohti teho- ja taitotreenejä.

Kivoimmat treenit on edelleen alamäkiajosessiot, salaisena aseena tänä talvena on ollut työnantajani sponsoroima sähköpyörä, Rock Machinen Int E90 27 joka on loivilla kulmilla varustettu pitkäjoustoinen sähkötäysjousto. Sillä olen saanut toistomäärät melkein tuplattua yhden harjoituskerran aikana. Kivaa tuossa yhdistelmässä on että sähkärin geometria on pikkueroja huomioimatta käytännössä identtinen oman enduropyörän kanssa. Sähköpyörä on kyllä aika ehdoton apuväline alamäkeä ajaville, varsinkin jos paikkakunnalta ei löydy hissillä toimivaa Bikeparkkia. 

Rock Machine Blizzard INT e90 27

7.) Kerro erikoisimmasta/surkeimmasta ajopäivästä / reissusta, mikä meni mönkään tai oli erikoista?

Tämä oli varmaankin veljeni Henrin kanssa tehty täysin holtittoman huonosti valmisteltu seikkailu Teneriffalla harrastuksemme alkuvaiheessa. Meidän oli tarkoitus nousta Teneriffan korkeinta huippua, tulivuori Teideä ympäröivälle vuoristoharjanteelle ja laskea sitten harjanteelta alas rannikolle n. 2700 metrin korkeuserometrin eeppinen lasku.

Nousimme huonokuntoisina aloittelevina maastopyöräilijöinä tietysti bussilla Teiden viereiseen laaksoon noin 2000 metrin korkeuteen. Lähdimme kiipeämään kohti harjannetta sinne johtavaa polkua pitkin, joka osoittautui niin jyrkäksi, että jouduimme ottamaan pyörät selkään ja kapuamaan nelinkontin. Kun pääsimme harjanteen huipulle, rupesimme etsimään turisteille printatusta vaelluskartassamme näkyvää polkua, joka johtaisi meidät alas n. 20 kilometrin päässä siintävälle rannikolle. Vastaan tuli mm. armeijan partio, he naureskelivat, että ei täältä pääsisi pyörällä alas. Pian rupesi satamaan hieman, meillä ei tietysti ollut varatakkia mukana (Kanarialla kun ollaan eihän täällä kylmä voi tulla). Aikaa kului harjannetta ees taas rampatessa ja polkua ei näkynyt, kello alkoi olla liian paljon. Päätimme palata samaa tietä takaisin.

Heti kohti Teiden laaksoa kohti johtavan teknisesti jyrkän ja hankalan laskun alussa veljeni pyörän Marzocchin keula hajosi ja menetti kaikki paineensa. Veli ajoi urhoollisesti tyhjällä keulalla laskun alas. Ilta hämärtyi jo alas päästessämme ja lähdimme nousemaan vielä muutaman sadan korkeuserometrin verran kohti solaa, josta n. 30 km alamäki kohti sivistystä alkaisi. Veljeltäni loppui energia tuossa nousussa ja tunnelma oli hetkittäin varsin kireä (hänen suunnaltaan). Loppumatka lasketeltiin alas serpentiinitietä pitkin pimeydessä autojen seassa ilman valoja. Vilaflorin kylästä n. 1500 metrin korkeudesta otimme taksin takaisin rannikolle 😂. Reissu jäi kyllä hyvin mieleen.